Katson tuota raskaana olevaa naista ja mietin, olenko samanlainen kuin hän. Hänestä on uusi elämä tulossa ja sen takia hän ei saa juoda mitään alkoholipitoista. Minulta kiellettiin alkoholi, ehkä alan vain odottaa, koska minusta syntyy jotakin. Ajatukseni juoksevat ylinopeutta ja pääni sisällä liikkuu niin paljon, etten pysty välillä näkemään mitään mitä ulkopuolellani tapahtuu.

Joinakin päivinä, kun olen treenannut lihakseni puhki eri keinoin, ainoa mitä näen on oranssin ilta-auringon säteet, jotka heijastuvat rautatien toisella puolella olevan kerrostalon ikkunoista. Hämärä laskeutuu nykyään hitaasti. Minusta ei yleensä synny mitään hyvää. Kirjoitukseni ovat varsin keskinkertaisia, haluaisin juuri nyt kirjoittaa, etten minäkään muista sen pahemmin mutta nyt just sattuu aurinko verhojen välistä tohon seinälle niin surullisesti että tuli vaan mieleeni. Mutta se on jo kirjoitettu. Joka tapauksessa, se oranssi säde sai minut miettimään, kuinka muutama vuosi sitten halusin käydä kävelyllä juomassa hienoa kahvia jossakin. Viime keväästä en muista mitään.

Jos joku katsoisi näiden muiden ihmisten, kuin tuon joka on raskaana, suhteita ja mielenkiinnon kohteita, luulisi heidän olevan yhäkin jotain kapinallisia teinejä. Ei työtä, ei intohimoa, ei kunnollista päivärytmiä, ei järkeviä ihmissuhteita, ei mitään.

Sen jälkeen, kun sain pesukoneen, on minun luonani viihtynyt eräs matemaatikkoystäväni. Hän ei osaa käyttää pyykkivuorovarausjärjestelmää. Monta lukua myöhemmin olimme taasen samassa tilassa, piirsimme siirtymän, ja taas. Kopioimaan olen oppinut hyvin opiskelujeni aikana, sillä eihän tuo eikä tuo eikä tuo jaksa käydä luennoilla. Luulen, että en saa ratkaistuksi mitään muuta kuin ajanvietto-ongelmani tällä alalla. Haluan vain kirjoittaa tuplanegaation mahaani, haluan, että suoleni muodostavat sattumanvaraisen kaavan lattialle. Seuraan liidun liikettä edessäni.

Iltaisen jumpan jälkeen, kun olen kantanut painoinani tuhatta tonnia uraanikeittokattiloita, lysähdän punaiselle sohvalle ja mietin, että olisivatpa kaikki kokeet jo ohi, kunpa jaksaisin käydä tarpeeksi labrassa, jotta minun ei enää koskaan tarvitsisi riisuutua kenenkään edessä. Voisin viimein työntää hedelmäveitsen reiteni läpi, liikuttaa sitä erilaisissa kuvioissa ja tuntea lämpimän veden valuvan päälleni. Avaisin jogurttipurkin ja katsoisin kuinka se pärskäyttäisi kaula-aukkooni valkoista mömmöään kuin parhaassakin pornoelokuvassa ja nauraisin vähän itselleni, kuuntelisin Lou Reedia ja sekoittaisin verta kaatuneeseen jogurttiin.

Olisin kovasti halunnut koskettaa sitä raskaana olevan naisen mahaa, mutta en uskaltanut pyytää. Olen tosin itsekin tuntenut potkuja mahassani, lähinnä silloin kun olen tapellut tyhjin silmin humalassa tai krapulassa. Uskomatonta kuinka hinkkasin tenttikirjaa sellaisen illan jälkeen ruokapöytääni, kun yritin lukea vaikka päässäni pyöri 451 perhosta, ja sitten se kirjaston kirja sai pöydälle jäänyttä spermaa kanteensa. Selkäni oli tullut kipeäksi rotvallista ja siitä pöydästä. Pöydässä oli tosin jälkiä ennestään, sillä leivoin kerran ja en tiennyt, että liian kuuma polttaa reiän sormeeni ja pöydän pinnoitteeseen.

Kynteni lohkeaa kun mietin, kuinka rapsuttaisin sitä pöytää. Punaisen kynsilakan kirous se ropisee pala palalta lattialle. Minun huoliteltu ulkonäköni meni nyt tässä. En edes sänkyä jaksanut tänään pedata. Lääkkeissä ja viinassa hortoilevat kaverini parhaimmillaan odottavat oveni takana, lumisateesta märkinä. Turha yrittää pölyttää kaikkea sitä hajua itsestään pois.

Vanhemmat joskus hylkäävät lapsensa. Helpotuin, kun kuulin, että se on luultavasti niitä asioita, joita lapsen ei koskaan tarvitse antaa anteeksi. Se kysymys on anteeksiannon tuolla puolen. (En siis luultavasti olekaan katkera, olen vain normaali.) Toivottavasti en tee nyt mitään, tai koskaan, että se uusi elämä, joka minusta on tulossa, loukkaantuisi pahasti. Katson muutaman vuoden päästä taaksepäin ja säälin itseäni, mutta ehkä kykenen antamaan anteeksi.