Minä olen polttanut kaiken, mitä en ole kirjoittanut. Voin kertoa tähän syyn. Nuorille vireille ihmisille tarjotaan opiskeluelämän myötä erityisen oiva mahdollisuus olla tekemättä mitään ja leijua tyhjyydessä.

 

Muut ihmiset ovat avaruuden tyhjimmässä tilassa olevalle kaukaisia tähtiä, heijastuksia miljardien vuosien takaa, avaruuden ja ajan alkutilan lähettyviltä. Joku väittää, etteivät baareissa pöytien välit ole pitkiä, mutta itse asiassa saman pöydän vastakkaiselta puolelta tulevat viestit matkaavat sen 300 000 kilometriä sekunnissa ja niiltä kestää tuhansia vuosia päästä perille. Siinä ajassa tuo vastapuolen otus on jo ehtinyt tuhoutua omasta elämänpiiristä. Sano että rakastat? Jossain vaiheessa kirjoitin, etten enää tiennyt keväällä olinko ratkaisemassa joukko-opin tehtävää vai nussimassa, joka tapauksessa olin humalassa tai väsynyt tai itkemässä. Kun unissa leijuvat ne ratkaisemattomat matematiikan tehtävät, jotka olisi pitänyt tehdä aikoja sitten jotta olisi pysynyt luennoilla kärryillä, ja samaan aikaan tuntee sen etäisen hellyyden kaipuun jota joku toinen viestittää, sekoittaa ihmisen käden kosketuksen todistustehtävään helpostikin. Mutta anteeksi vain, tajuntani ei räjähdä tällaisista asioista silti.

 

Haluaisin osata edelleen tuntea sen kuinka kaupungit valot välkehtivät öisin luoden omat geometriset kuvionsa laatikonmallisten talojen päälle. Haluaisin keskittyä yhteen oranssiin valojuovaan ja seurata sen matkaa läpi avaruuden. Haluaisin pystyä katsomaan toista ihmistä silmiin ja sanomaan ei, tai kyllä, niin että tarkoitan sitä, ja samalla nähdä että valon matka kulkee ilman läpi senkin jälkeen kun se on heijastunut poskien ihosta.

 

Päässäni on se epäkasvain eli elävän ja kuolleen solukudoksen vastakohta. Täydellinen tyhjä tila. Kasvatan sitä ehkä niin kauan että muutun koneeksi. Se tyhjiö imee tervettäkin kudosta itseensä. Luultavasti sen olen aiheuttanut itse, vaikka kiehtovaahan olisi ajatella, että olen olosuhteiden uhri. Ensimmäinen ihminen, jonka aivot tuottavat niille haitallisia yhdisteitä ihan vain itsekseen järkyttäviä määriä. Mahtavaa! Tulkaa kaikki maailman ihmiset tuijottamaan lääketieteen ensisijaista tutkimuskohdetta. Alkoholisti jonka ei tarvitse juoda, narkkari jonka ei tarvitse kääriä hihojaan.  

 

Se on determinoitua, etten enää koskaan pysty nauttimaan mistään, aika on harmaata hiekkaa joka vain valuu ja valuu kohmeisten, toimintakyvyttömien sormien lomasta äärettömän avaruuden laakealla rannalla. Jos ajattelen kuolemaa, en ajattele elämäni hetkiä, sitä oletettua hyvää jota elämä on ehkä minulle tarjonnut joskus, ajattelen vain sitä, mitä en koskaan ole tehnyt. Tekemättömyys on riipaiseva kuilu minun itseni ja maailman, jossa haluaisin elää, välillä.