(George Orwell: Puilla Paljailla)

 

”Eräänä päivänä hän rakastui, ja kun tyttö torjui hänet, hän kiivastui ja potkaisi tyttöä. Potkusta tyttö rakastui Henriin epätoivoisesti, ja he viettivät yhdessä kaksi viikkoa, jonka aikana he tuhlasivat tuhat frangia Henrin rahoja.”

 

Kerran tyttö tapasi pojan, ja he kuljeksivat yhdessä öisin Kyttälän katuja ja pysähtyivät joskus istumaan tuomiokirkon eteen. He olivat niin rakastuneita, etteivät tarvinneet muita ihmisiä tai alkoholia tai mitään sellaista mitä tarvitaan yleensä jotta elämä kulkisi sujuvasti ja notkeasti kuolemaa kohti.

 

He riitelivät ensimmäisen kerran eräällä tällaisella yöllisellä matkalla. Tyttö oli liian tyhmä. Sitten poika oli liian tyhmä. Lopulta he molemmat olivat tyhmiä. He riitelivät ja sopivat. Tyttö alkoi käydä kävelyllä yksin.

 

Silti he keittivät makaronia ja kahvia sen ensimmäisen kesän jälkeenkin, syksyllä, kuuntelivat sateen ropinaa ja makasivat sängyllä tuijottaen kattoon. He keittivät makaronia ja tutustuivat sellaiseen musiikkiin mihin yksinään eivät olisi kyenneet. Poika oli yhäkin komea, tyttö oli yhäkin viisas.

 

Välillä he löivät toisiaan. Tyttö huusi ja läimäytti, poika yritti pidellä, mutta läimäytti viimein takaisin. Tytöllä oli mustelmia. Pojan mielestä tyttö oli liian lihava. Kuitenkin he aina sopivat ja sanoivat toisilleen, että pitäisivät toisistaan aina huolen, vaikka toinen vammautuisi auto-onnettomuudessa.

 

”Sitten tyttö oli uskoton; Henri iski veitsen hänen olkavarteensa ja sai siitä kuusi kuukautta vankeutta.”

 

Tyttö oli uskoton, poika oli uskoton. Tyttö olisi halunnut iskeä veitsen pojan rintaan tai kauniisiin kasvoihin. Siveellisyydestä niin ei kuitenkaan tehnyt.

 

Lopulta kerran kun tyttö oli uskoton, hän ymmärsi, että rakkautta ei ollut enää. Hän halusi sopivamman pojan, ehkä miehen. Tyttö oli muuttanut asumaan korkealle yksiöön josta pystyi näkemään mustien lintuparvien lentävän aivan vierestä.

 

Hän katsoi poikaa silmiin itkemättä kun oli ensimmäiset talven pakkaset, monta vuodenkiertoa sen kesän jälkeen, ja sanoi, että parempi, että lopetamme. Poika itki, mutta lähti pois. Nyt he olivat omillaan. He eivät halunneet nähdä toisiaan, tuskin he sanoivat toisilleen ”hei” kun he törmäsivät kadulla.

 

Tyttö tutustui muihin poikiin. Totta kai heissä oli puolensa, ja tyttö oli kuitenkin ollut onneton sen edellisen kanssa. Mutta miksi sanoa enempää. Maailmassa on paljon muutakin kuin tällaiset asiat, silti niistä tehdään kirjoja eniten. Siitä, kuinka kaksi ihmistä eivät kohtaa, puhuvat toistensa ohi. Lopulta se näyttää olevan yhdentekevää pysyvätkö he yhdessä vai päättävätkö erota.

Tyttö luuli, että on onnellinen. Hänellä oli aikaa lukea ja juoda niin paljon kuin halusi. Aikaa. Kun hän rakastui, hän rakastui joka kerta elämänsä rakkauteen kuitenkin. Sekunnin hurmio, mutta ilmeisesti kaikki pojat eivät halunneet keittää makaronia hänen kanssaan. Jossain vaiheessa aika ehkä loppuu, sitä ennen tyttö ehtisi tehdä itsestään tarpeeksi vahvan, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä ihmisen perään, jotta hän voisi ylpeänä keittää kahvia vain itselleen ja katsella ohi lentäviä lintuja.

 

Mutta yhäkin, kun tyttö kuuntelee niitä levyjä mitä he kuuntelivat sinä ensimmäisenä yhteisenä lämpimänä sateisena loppukesänä ja keittää kahvia ja makaronia, vain kaksi kuppia ja yhden annoksen, hän saattaa itkeä.

 

”Oli kuin huono onni olisi tehnyt hänestä vähäjärkisen yhdessä päivässä.”