Katson tuota raskaana olevaa naista ja mietin, olenko samanlainen kuin hän. Hänestä on uusi elämä tulossa ja sen takia hän ei saa juoda mitään alkoholipitoista. Minulta kiellettiin alkoholi, ehkä alan vain odottaa, koska minusta syntyy jotakin. Ajatukseni juoksevat ylinopeutta ja pääni sisällä liikkuu niin paljon, etten pysty välillä näkemään mitään mitä ulkopuolellani tapahtuu.

Joinakin päivinä, kun olen treenannut lihakseni puhki eri keinoin, ainoa mitä näen on oranssin ilta-auringon säteet, jotka heijastuvat rautatien toisella puolella olevan kerrostalon ikkunoista. Hämärä laskeutuu nykyään hitaasti. Minusta ei yleensä synny mitään hyvää. Kirjoitukseni ovat varsin keskinkertaisia, haluaisin juuri nyt kirjoittaa, etten minäkään muista sen pahemmin mutta nyt just sattuu aurinko verhojen välistä tohon seinälle niin surullisesti että tuli vaan mieleeni. Mutta se on jo kirjoitettu. Joka tapauksessa, se oranssi säde sai minut miettimään, kuinka muutama vuosi sitten halusin käydä kävelyllä juomassa hienoa kahvia jossakin. Viime keväästä en muista mitään.

Jos joku katsoisi näiden muiden ihmisten, kuin tuon joka on raskaana, suhteita ja mielenkiinnon kohteita, luulisi heidän olevan yhäkin jotain kapinallisia teinejä. Ei työtä, ei intohimoa, ei kunnollista päivärytmiä, ei järkeviä ihmissuhteita, ei mitään.

Sen jälkeen, kun sain pesukoneen, on minun luonani viihtynyt eräs matemaatikkoystäväni. Hän ei osaa käyttää pyykkivuorovarausjärjestelmää. Monta lukua myöhemmin olimme taasen samassa tilassa, piirsimme siirtymän, ja taas. Kopioimaan olen oppinut hyvin opiskelujeni aikana, sillä eihän tuo eikä tuo eikä tuo jaksa käydä luennoilla. Luulen, että en saa ratkaistuksi mitään muuta kuin ajanvietto-ongelmani tällä alalla. Haluan vain kirjoittaa tuplanegaation mahaani, haluan, että suoleni muodostavat sattumanvaraisen kaavan lattialle. Seuraan liidun liikettä edessäni.

Iltaisen jumpan jälkeen, kun olen kantanut painoinani tuhatta tonnia uraanikeittokattiloita, lysähdän punaiselle sohvalle ja mietin, että olisivatpa kaikki kokeet jo ohi, kunpa jaksaisin käydä tarpeeksi labrassa, jotta minun ei enää koskaan tarvitsisi riisuutua kenenkään edessä. Voisin viimein työntää hedelmäveitsen reiteni läpi, liikuttaa sitä erilaisissa kuvioissa ja tuntea lämpimän veden valuvan päälleni. Avaisin jogurttipurkin ja katsoisin kuinka se pärskäyttäisi kaula-aukkooni valkoista mömmöään kuin parhaassakin pornoelokuvassa ja nauraisin vähän itselleni, kuuntelisin Lou Reedia ja sekoittaisin verta kaatuneeseen jogurttiin.

Olisin kovasti halunnut koskettaa sitä raskaana olevan naisen mahaa, mutta en uskaltanut pyytää. Olen tosin itsekin tuntenut potkuja mahassani, lähinnä silloin kun olen tapellut tyhjin silmin humalassa tai krapulassa. Uskomatonta kuinka hinkkasin tenttikirjaa sellaisen illan jälkeen ruokapöytääni, kun yritin lukea vaikka päässäni pyöri 451 perhosta, ja sitten se kirjaston kirja sai pöydälle jäänyttä spermaa kanteensa. Selkäni oli tullut kipeäksi rotvallista ja siitä pöydästä. Pöydässä oli tosin jälkiä ennestään, sillä leivoin kerran ja en tiennyt, että liian kuuma polttaa reiän sormeeni ja pöydän pinnoitteeseen.

Kynteni lohkeaa kun mietin, kuinka rapsuttaisin sitä pöytää. Punaisen kynsilakan kirous se ropisee pala palalta lattialle. Minun huoliteltu ulkonäköni meni nyt tässä. En edes sänkyä jaksanut tänään pedata. Lääkkeissä ja viinassa hortoilevat kaverini parhaimmillaan odottavat oveni takana, lumisateesta märkinä. Turha yrittää pölyttää kaikkea sitä hajua itsestään pois.

Vanhemmat joskus hylkäävät lapsensa. Helpotuin, kun kuulin, että se on luultavasti niitä asioita, joita lapsen ei koskaan tarvitse antaa anteeksi. Se kysymys on anteeksiannon tuolla puolen. (En siis luultavasti olekaan katkera, olen vain normaali.) Toivottavasti en tee nyt mitään, tai koskaan, että se uusi elämä, joka minusta on tulossa, loukkaantuisi pahasti. Katson muutaman vuoden päästä taaksepäin ja säälin itseäni, mutta ehkä kykenen antamaan anteeksi.

Kuka onnistuu löytämään tien pois ikävyydestä luomalla itsestään päähenkilöhahmon, joka onnellisella, konemaisella välinpitämättömyydellään murskaa inhimillisen tuskan? On toivottava ja ihastuttava ihmisiin, sitten on luovuttava kaikesta ja kadotettava itsensä. Tässä etsitään maailman onnellisinta miestä.

Väsymys ja nukahtamisvaikeudet olivat kyseessä, kun hän ei jaksanut nousta ylös sängystä moneen päivään. Eristyneisyys ja omaan surkeuteen putoaminen estivät yhteydenoton kehenkään. Mutta mitäpä siitä, hän oli niin erinäköinen kuin ennen, että tuskin olisin jaksanut katsella häntä kovin kauan. Se aika olisi ollut kuin leikkimistä kuolevan ja kohtalostaan tietoisen kissan kanssa. Luultavasti koleaa. Jonkinlainen pakkanen voi kangistaa ihmisen ja kuivattaa turhan veden, toiveet, pois.

Oireita on lista. Seksuaalinen kyvyttömyys. Minä olisin imenyt hänet kuiviin niin kauan, että hän olisi vain yksinkertaisesti nukahtanut tyytyväisyyteen. Se oli turha lupaus ja harhaluulo. Ihminen ei ole kone. Ihmiseltä voi hävitä tuntoaisti. Ehkä minultakin voidaan viedä jonakin päivänä halu kosketukseen ja puhumiseen. Minulle hänen ja niiden kaikkien muiden (5%?) harmaaseen tyhjiöön liukumisen tunne on täysin vieras. Hän oli yrittänyt kertoa, mutta se on sama kuin kertoisi syntymästään sokealle, minkälaisia ovat näköaistin mukaan esineiden kokonaisuudet. Joo joo. Ehkä hänen ei olisi pitänyt varoittaa minua, ehkä olisi parempi, jos luulisin, että olen hänelle nykyään vain yhdentekevä. Aikuinen ihminen on oppinut kestämään tämäntyyppiset vastoinkäymiset ja torjumiset, mutta kaikenmaailman sairaudet... Ympärillensä voi rakentaa mielin määrin melodraaman verkkoa, mutta hallitsematon tekijä on luonto.

Kyselin, että haluaisiko hän teetä tai lähteä huomenna lenkille. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 on androideja, jotka vanhentuessaan ja mennessään rikki vain jättävät vastaamatta. Oikeasti niiden vastausaika vain pitenee. Silloin, kun ne viimein sanovat, kyllä, lähdemme mukaasi, olet jo kaukana, ja luulet, että ne hylkäsivät sinut. Olen minäkin itsekäs. Jos ihminen on androidi, on kovin vaikea luopua omasta ylpeydestään ja luottaa, että kyllä se vastaus tulee, tämä yksilö on vain rikki ainakin hetken. Pienetkin teot, kuten pyykin peseminen, ruoanlaitto ja kaupassa käyminen, muuttuvat lähes mahdottomiksi tietyntyyppisestä bugista, joka on androidin toimintaa ohjaavassa verkostossa.

Syömisvaikeudet. Päihteiden käyttö. Minun miehinen naisen ylpeyteni on kieltänyt laittamasta ruokaa kenellekään, mutta ehkä minun olisi pitänyt heltyä, kun katsoin häneen. Näin että hänen ruumiinsa oli riutumassa ajan mukana pois, minuutti minuutilta. Tarvittava energiamäärä, mikä olisi ollut päivän olutannoksessa, ei sekään enää täyttynyt. Lähipubiin olisi pitänyt ottaa monta askelta.

Kasvan ihmisenä joka kerta kun painan puhelimeni äänettömälle ja jään oman turhuuteni ja tyhjän intohimoni välille roikkumaan. Televisio suoltaa dokumentteja itsemurhan avustamisesta. Mukava ja helppo kuolema, aikataulutettu kuolema, auttava käsi... En kestä ajatuksia niistä, yritin kai sen mitä osasin, mutta eikä kukaan tietenkään halua armokuolemaa niin nuorelle, ei se ole mitään auttamista, jättäkää typerät lauseet minut rauhaan, enhän tunne häntä niin hyvin, eikä tilanne ole niin paha, ei ole ollenkaan, ja kaiken lisäksi olen kantanut sen huolen mitä tällä elämälläni pystyn. Mikään metafyysinen voima ei minun suolavesieni takia paranna tilannetta. Jos sattuu joskus pitämään edes vähän kenestäkään, tulee varmasti kaksi asiaa mieleen: pitäisikö minun nilkuttaa hänen reittiään vai pitäisikö minun pelätä, että muutun samanlaiseksi kuin hän? Jos olisin 40, nauraisin näille ajatuksille. Ehkä minä olisin silloin maailman onnellisin mies. Silloin olisin luopunut omasta melodramaattisesta kerronnan tavastani.

Voimme mallintaa kognitiivisen psykologian teorioita laskennallisesti. Voimme yrittää muuttaa kielenkäytön tai vaikka turhautumisen algoritmiksi tai verkostojen osien summaksi. Olemme kaikki yhdessä androideja. Kun päivät muuttuivat tasaiseksi aikamössöksi on pakko alkaa kysellä, milloin viimeksi tapahtui tuota tai tuota. Milloin viimeksi mahdoin nousta sängystä ylös? Se oli eilen, tai toissapäivänä. Muistin biomekaanisessa toiminnassa voi olla huomattavia häikkiä, kun ärsykkeet alkavat muuttua ympärillä yhdentekeviksi.

Jos minun aluksellani sattuu tulemaan vastaan se sama androidi, korjattuna, ottaisinko sen riskin, että se on vain yksinkertaisesti viallinen tuote, aina tietyin väliajoin rikki? Onnellisuus alkaa kuulemma vasta silloin, kun on luopunut ihmisistä, resursseista ja toiveista. Nykyään, kun tulee ongelmia, laitteet vaihdetaan heti uusiin. Ymmärrän sen, sillä mitä sanottavaa on kaikista selvittämättömistä asioista pitkän tyhjyyden jälkeen.

(Milan Kundera: Pila)

"Minua halutti kauheasti mennä vielä hiukkasen lähemmäksi kuilua, halusin kumartua kaiteen yli ja katsella sitä, ikään kuin avautuvua näkymä voisi tuoda minulle lohdutusta ja sovituksen..."

Olen osa tässä koneistossa. Koneiston pintaa en pääse pakoon, vaikka ymmärtäisin sen sisäisen toiminnan, olen liimattuna. Ymmärrys ja tieto tarjoavat vain kyvyn kaivata jotakin muuta. En jaksa mennä töihin, siellä pitää olla seitsemältä. Tulevaisuudessa niistä rahoista ei ole iloa, kun olen väsynyt.

Jos kuolisin nyt, no, ei kai siinä mitään. Mutta jos katsoisin itseäni, vaikkei itseään voi nähdä, olisinko tyyvyäinen, no en. Tuhlaan aikaa. Moniin asioihin. Työntekoon, josta en pidä, joka ei kehitä minussa mitään, paitsi nöyryyttä ja tylsyyttä. Baarissa istumiseen. Ystäviin, jotka eivät ole ystäviä, jotka vain haluavat löytää yhteisiä kärsimyksiä, jotta he tuntisivat olonsa edes vähän paremmaksi. Halu mässäillä toisen typeryydellä ja epäonnistumisilla ja nämä typerät vaillinaiset lauseet, jotka pulppuavat kun ajatus ei enää juokse kuin silloin lapsena, kun jaksoi kirjoittaa ja pilkuttaa oikein.

Harha siitä, että olemalla joutilaana, tyytymällä loisen osaan tai paskaduunin tekoon, on jotenkin pahan järjestelmän ulkopuolella. Emme ole ainakaan porvarillisia, siitä on turha syyttää. Nauramme ihmisille, joille tärkeämpää on rahan tekeminen, siivoaminen ja perheen julkisivusta huolehtiminen kuin yleisen maailmantuskan ja eksistentialistisen vastuun poteminen. Meille ei mikään ole tärkeää, paitsi se, että mistä saamme olutta kello neljän jälkeen aamuyöllä.

"...ja tunsin sinä hetkenä huumaavan tunteen että nyt olin oikeastaan aivan vapaa ja ettei millään ollut enää mitään väliä, koska kaikki olivat hylänneet minut ja minun maailmani oli romahtanut ja olin sen tähden aivan vapaa ja voin tehdä mitä minua halutti - - maailmani oli särkynyt enkä enää koskaan liimaisi sitä kokoon, minulla ei enää ollut mitään minkä takia olisin uskollinen..."

Yliopistossa pyöritän argumentteja, joista kukaan ei välitä. Voin saada siitä joskus ammatin, jos haluan, sellaisen, kun koulussa opetettiin, että kun maanviljelys alkoi, jäi paljon ihmisiä joiden ei tarvinnut tehdä mitään, joten kehitettiin uskonto, taide-esitykset ja markkinatalous. Totta kai, kirjailijaksikin voi ruveta, jos vain sattuu olemaan lahjoja. Keskinkertainen tieteen- tai taiteentekijä, B-luokan kansalainen, joka ei osaa tehdä muuta kuin mielipidekyselyjä elämän tarkoituksesta keltaiselle lehdistölle.

Kirjoitan hieman jostakin kielifilosofian argumentista, luen siitä vähän lisää ja kirjoitan uudestaan. Kohta minulla on tyhjää tekstiä noin 15 sivua (onko tyhjä teksti ikävämpää kuin valkoinen paperi?). Istun kiinalaisessa huoneessa tutkimassa merkkejä, lähetän algoritmin mukaan takaisin tulosteen, mitään en kuitenkaan ymmärrä. Olen ikkunaton, omissa ajatuksissaan pyörivä ihminen, joka ei ymmärrä ulkopuolisista syötteistä mitään, mutta toimintakyky säilyy kun opettelee kaavan mitä mihinkäkin palautetaan. "Kiitos - Ole hyvä." "Hei. - Hyvästi." "Tänäänkin ajattelin itseni ampua. - Älä laske leikkiä."

Mikä sitten on elämän tarkoitus? Luovuus ei näköjään onnistu, mutta kenties tämä lisääntymisvietti. Oli minulla kerran mies sängyssä. Hän kysyi, olinko rakastunut hänen veljeensä. Kyllä olin yhä. Yksi ja sama, jossain muussa tilanteessa olisi ollut toisin. Oliko tämä sitten normien vastaista ja epäporvarillista? Ei. Yksinäinen ihminen tarvitsee toisen, ja lopulta ilkikurinen sattuma ja oma hakeutuminen tietynlaiseen tarinaan ohjaavat tilanteisiin, jotka oman valinnan mukaan voivat olla antiikin melodramaattisesta tragediasta, perhe-elokuvasta tai absurdista dialoginpätkästä.

Ihminen ei voi tehdä oikein, mutta ihminen voi löytää loogisen selityksen historialleen.

"Tuollaiset erehdykset olivat niin tavallisia ja niin yleisiä etteivät ne mitenkään olleet poikkeus tai "virhe" järjestelmässä, vaan päinvastoin ne muodostivat järjestelmän. Kuka siis erehtyi? Itse historiako? Jumalallinen, järkevä historiako? Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla sen erehdystä? Siltä asia näytti vain minun inhimillisellä järjelläni katsottuna, mutta jos historialla todella on jonkinlainen oma järki, miksi sen pitäisi olla oikeudenmukaisuutta tavoitteleva järki, ihmiselle ymmärrettävä järki, opettavaisen vakava järki? Entä jos historia pilailee? Ja silloin tajusin miten avutonta minun oli yrittää peruuttaa omaa pilaani, kun minä itse ja minun koko elämäni kuuluivat paljon monisäikeisempään ja täysin peruuttamattomaan (minulle näkymättömään) pilaan."

Henkilökohtaisesti olen melodraaman ystävä. Tarinani on täynnä sitä, se kulkee päässäni ja soluttautuu ympäröiviin tapahtumiin. Se antaa voimia, se ahdistaa nurkkaan ja pakottaa reagoimaan pieniinkin asioihin. Toisaalta, se on näytelmää, on pakko olla ottamatta sitä liian vakavasti.

(George Orwell: Puilla Paljailla)

 

”Eräänä päivänä hän rakastui, ja kun tyttö torjui hänet, hän kiivastui ja potkaisi tyttöä. Potkusta tyttö rakastui Henriin epätoivoisesti, ja he viettivät yhdessä kaksi viikkoa, jonka aikana he tuhlasivat tuhat frangia Henrin rahoja.”

 

Kerran tyttö tapasi pojan, ja he kuljeksivat yhdessä öisin Kyttälän katuja ja pysähtyivät joskus istumaan tuomiokirkon eteen. He olivat niin rakastuneita, etteivät tarvinneet muita ihmisiä tai alkoholia tai mitään sellaista mitä tarvitaan yleensä jotta elämä kulkisi sujuvasti ja notkeasti kuolemaa kohti.

 

He riitelivät ensimmäisen kerran eräällä tällaisella yöllisellä matkalla. Tyttö oli liian tyhmä. Sitten poika oli liian tyhmä. Lopulta he molemmat olivat tyhmiä. He riitelivät ja sopivat. Tyttö alkoi käydä kävelyllä yksin.

 

Silti he keittivät makaronia ja kahvia sen ensimmäisen kesän jälkeenkin, syksyllä, kuuntelivat sateen ropinaa ja makasivat sängyllä tuijottaen kattoon. He keittivät makaronia ja tutustuivat sellaiseen musiikkiin mihin yksinään eivät olisi kyenneet. Poika oli yhäkin komea, tyttö oli yhäkin viisas.

 

Välillä he löivät toisiaan. Tyttö huusi ja läimäytti, poika yritti pidellä, mutta läimäytti viimein takaisin. Tytöllä oli mustelmia. Pojan mielestä tyttö oli liian lihava. Kuitenkin he aina sopivat ja sanoivat toisilleen, että pitäisivät toisistaan aina huolen, vaikka toinen vammautuisi auto-onnettomuudessa.

 

”Sitten tyttö oli uskoton; Henri iski veitsen hänen olkavarteensa ja sai siitä kuusi kuukautta vankeutta.”

 

Tyttö oli uskoton, poika oli uskoton. Tyttö olisi halunnut iskeä veitsen pojan rintaan tai kauniisiin kasvoihin. Siveellisyydestä niin ei kuitenkaan tehnyt.

 

Lopulta kerran kun tyttö oli uskoton, hän ymmärsi, että rakkautta ei ollut enää. Hän halusi sopivamman pojan, ehkä miehen. Tyttö oli muuttanut asumaan korkealle yksiöön josta pystyi näkemään mustien lintuparvien lentävän aivan vierestä.

 

Hän katsoi poikaa silmiin itkemättä kun oli ensimmäiset talven pakkaset, monta vuodenkiertoa sen kesän jälkeen, ja sanoi, että parempi, että lopetamme. Poika itki, mutta lähti pois. Nyt he olivat omillaan. He eivät halunneet nähdä toisiaan, tuskin he sanoivat toisilleen ”hei” kun he törmäsivät kadulla.

 

Tyttö tutustui muihin poikiin. Totta kai heissä oli puolensa, ja tyttö oli kuitenkin ollut onneton sen edellisen kanssa. Mutta miksi sanoa enempää. Maailmassa on paljon muutakin kuin tällaiset asiat, silti niistä tehdään kirjoja eniten. Siitä, kuinka kaksi ihmistä eivät kohtaa, puhuvat toistensa ohi. Lopulta se näyttää olevan yhdentekevää pysyvätkö he yhdessä vai päättävätkö erota.

Tyttö luuli, että on onnellinen. Hänellä oli aikaa lukea ja juoda niin paljon kuin halusi. Aikaa. Kun hän rakastui, hän rakastui joka kerta elämänsä rakkauteen kuitenkin. Sekunnin hurmio, mutta ilmeisesti kaikki pojat eivät halunneet keittää makaronia hänen kanssaan. Jossain vaiheessa aika ehkä loppuu, sitä ennen tyttö ehtisi tehdä itsestään tarpeeksi vahvan, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä ihmisen perään, jotta hän voisi ylpeänä keittää kahvia vain itselleen ja katsella ohi lentäviä lintuja.

 

Mutta yhäkin, kun tyttö kuuntelee niitä levyjä mitä he kuuntelivat sinä ensimmäisenä yhteisenä lämpimänä sateisena loppukesänä ja keittää kahvia ja makaronia, vain kaksi kuppia ja yhden annoksen, hän saattaa itkeä.

 

”Oli kuin huono onni olisi tehnyt hänestä vähäjärkisen yhdessä päivässä.”

Minä olen polttanut kaiken, mitä en ole kirjoittanut. Voin kertoa tähän syyn. Nuorille vireille ihmisille tarjotaan opiskeluelämän myötä erityisen oiva mahdollisuus olla tekemättä mitään ja leijua tyhjyydessä.

 

Muut ihmiset ovat avaruuden tyhjimmässä tilassa olevalle kaukaisia tähtiä, heijastuksia miljardien vuosien takaa, avaruuden ja ajan alkutilan lähettyviltä. Joku väittää, etteivät baareissa pöytien välit ole pitkiä, mutta itse asiassa saman pöydän vastakkaiselta puolelta tulevat viestit matkaavat sen 300 000 kilometriä sekunnissa ja niiltä kestää tuhansia vuosia päästä perille. Siinä ajassa tuo vastapuolen otus on jo ehtinyt tuhoutua omasta elämänpiiristä. Sano että rakastat? Jossain vaiheessa kirjoitin, etten enää tiennyt keväällä olinko ratkaisemassa joukko-opin tehtävää vai nussimassa, joka tapauksessa olin humalassa tai väsynyt tai itkemässä. Kun unissa leijuvat ne ratkaisemattomat matematiikan tehtävät, jotka olisi pitänyt tehdä aikoja sitten jotta olisi pysynyt luennoilla kärryillä, ja samaan aikaan tuntee sen etäisen hellyyden kaipuun jota joku toinen viestittää, sekoittaa ihmisen käden kosketuksen todistustehtävään helpostikin. Mutta anteeksi vain, tajuntani ei räjähdä tällaisista asioista silti.

 

Haluaisin osata edelleen tuntea sen kuinka kaupungit valot välkehtivät öisin luoden omat geometriset kuvionsa laatikonmallisten talojen päälle. Haluaisin keskittyä yhteen oranssiin valojuovaan ja seurata sen matkaa läpi avaruuden. Haluaisin pystyä katsomaan toista ihmistä silmiin ja sanomaan ei, tai kyllä, niin että tarkoitan sitä, ja samalla nähdä että valon matka kulkee ilman läpi senkin jälkeen kun se on heijastunut poskien ihosta.

 

Päässäni on se epäkasvain eli elävän ja kuolleen solukudoksen vastakohta. Täydellinen tyhjä tila. Kasvatan sitä ehkä niin kauan että muutun koneeksi. Se tyhjiö imee tervettäkin kudosta itseensä. Luultavasti sen olen aiheuttanut itse, vaikka kiehtovaahan olisi ajatella, että olen olosuhteiden uhri. Ensimmäinen ihminen, jonka aivot tuottavat niille haitallisia yhdisteitä ihan vain itsekseen järkyttäviä määriä. Mahtavaa! Tulkaa kaikki maailman ihmiset tuijottamaan lääketieteen ensisijaista tutkimuskohdetta. Alkoholisti jonka ei tarvitse juoda, narkkari jonka ei tarvitse kääriä hihojaan.  

 

Se on determinoitua, etten enää koskaan pysty nauttimaan mistään, aika on harmaata hiekkaa joka vain valuu ja valuu kohmeisten, toimintakyvyttömien sormien lomasta äärettömän avaruuden laakealla rannalla. Jos ajattelen kuolemaa, en ajattele elämäni hetkiä, sitä oletettua hyvää jota elämä on ehkä minulle tarjonnut joskus, ajattelen vain sitä, mitä en koskaan ole tehnyt. Tekemättömyys on riipaiseva kuilu minun itseni ja maailman, jossa haluaisin elää, välillä.