(Manuela Gretkowska: Metafyysinen kabaree)


 

"Eikö sinusta koskaan tunnu siltä, että tuo sinun Jumalasi ei pelkästään rakasta vaan myös kusettaa meitä?"

 

Skeptisismi aiheuttaa tietoteorian omassa mahdottomuudessaan. Epäily on portti maailman mahdottomuuteen ja siihen, mitä voisi olla olemassa, kaikki mahdollisuudet, ja siihen lopulta ettei mikään ole välttämätöntä. Metafyysinen kabaree, joka nousee tietoteorian omasta mahdottomuudesta, ja laskee  esteettisen kokemuksen kautta takaisin kulttuurin maalliselle kamaralle, valloittaa ihmisten sydämet välttämättömyydellään, ainoalla välttämättömyydellä mitä on. Jossain vaiheessa kaikki ajattelu palaa takaisin lähtöpisteeseensä.

 

"Levitoit, gravitoit ja transsendoit toisiin olomuotoihin, tähtiin, meriin, voit puhua esi-isien henkien,, lintujen ja puiden kanssa, synnyt ja kuolet tuhanteen kertaan kaikkiin maailman sairauksiin  eikä se merkitse mitään, sillä olet absoluutti. Sitten kun palaat takaisin arkitodellisuuteen, tuntuu kuin olisit tullut takaisin johonkin kodikkaaseen häkkiin. Portit sulkeutuvat takanasi yksi toisensa jälkeen, tilat katoavat. Sen sijaan että olisit kaikkeudessa vaeltava absoluuttinen piste, tunnet kuinka sinulle kasvaa jalat ja kädet. Päälläsi kolahtaa kiinni kallo, joka erottaa aivosi tuntemuksien äärettömyydestä, ja räjähdysjälkien kätkemiseksi pääsi peittää tukka. Silloin tulee suru. Sitä äärettömyyttä, vapautta. Normaalisti meidän tietoisuutemme on sotkeutunut syiden ja seurausten vyyhteen, ajan silmukkaan. Kaipuun ja äärettömyyden välillä vallitsee yhteys."

 

Kysymys kuuluu, miksi me poltamme, juomme kahvia, alkoholia, käytämme huumeita. Miksi me turrutamme itsemme ja ennen kaikkea yhteisen maailmamme, jossa oli joskus niin hyvä olla, paratiisissa, johon luoja heitti meidät tiedostaen tai ei.

 

Lokaalista globaaliin skeptisismiin on valtava hyppy, jossa menetämme myös oman kokemuksemme, emme vain ulkomaailmaa ja sen intersubjektiivista värinää. Tunnen myös raastavaa kaipuuta ohi kaiken metafyysisen oletuksen, se mikä ulottuu ihmisyyden taakse, mikä tämä aisti on? En saa sitä palautettua tietoihini neurokytkennöistä, pitäisi kai lukea lisää.

 

Jumalan näkökulma, metafyysiset oletukset arjessa, ne lähtevät tanssiin ja Aristoteleen olioiden muodot heikentävät näkökenttämme muutamaan yksinkertaiseen substanssiin. Metafyysinen kabaree häikäisee kaiken ja vie elämänhalut juopuneisuudessaan, vie meidät pois epistemologiasta. Kaikki mielekkäät lauseet ovat sellaisia, jotka sanovat jotakin yksiselittäistä todellisuudesta, Wittgenstein liittyi tanssiin mukaan, mutta hän ei pääse yhtä hyppyä pidemälle, kun jo ajan ja paikan eteneminen ei ole kerrottavissa. Jatkumo, kaikki pysyy samanlaisena, se on meidän suurin oletuksemme, ainoa välttämättömyys.

 

Wittgenstein, tai Hume (näitä miehiä on niin paljon), ehkä väitti, että ei ole propositiota sillä, jos kerron siitä, miten hyvältä tuntui maata lämpimässä jonkun lähellä ja tuntea hänen ihonsa vaikka se on senttien päässä, monien millien. Siitä, mistä pitäisi puhua, onkin vaiettava, ja totuuden korrespondenssi vaihtuu minimalismiin, liukuu siihen, että se on totta jos se on, mutta en tiedä onko se sinun mielestäsi totta, onko tässä mukava maata? Enhän minä voi siitä erehtyä, se on kokemukseni, silti joku voi murskata sen kasaan sanomalla, ettei hänelle ole tietoa samoista tuntemuksista. Cogito,  se valehtelee.

 

Luonto puhuu meissä uskomusten kautta, on joku sanonut. Luonto – mitä sen takana on, siitä uskomukset meille yrittävät kertoa. Se surraa kohti onnetonta loppuaan naturalistisen spiraalin nielemänä. Kokemus, tietoisuus, on toissijaista verrattuna hiukkasfysiikkaan. Kaiken harmonia on kaukana, kun lähdetään järjellä tulkitsemaan ja odottamaan vastausta rajan takaa, heitellään sinne kiviä ja katsotaan osuuko se minnekään vai kimpoaako takaisin, kenties muodostaa kauneimman kuvion veden pintaan mitä yhdelläkään kivellä on saatu aikaan. Sen kuplat heijastuvat toisistaan limittyen, kulkien toisistaan ohi välittämättä, mistä muualta aaltoja tulee. Luonto, se tekee hyppäyksiä, sen näkee siinä kun sulkee silmänsä.

 

Cogito. Paluu siihen, mikä on helppo tunnustaa, kotiin. Tunnen itseni aina niin typeräksi, kun ajattelen itseäni, ja tunnen melodramaattisen ristiriidan oman tietoisuuteni, metafyysisten oletusteni ja intersubjektiivisen maailmantapahtumien välillä. Tietoa omista tunteista ei saisi olla.

 

"–  Teillä on aina ollut uskomattoman vilkas libido. Älkää ajatelko itseänne sellaisilla käsitteillä kuin sikiö tai hormonit, se on paha. Te olette jotain enemmän, te olette taiteilija, te olette syntynyt libidosta.
– Miten minä voisin olla ajattelematta itsestäni pahaa? Sinertävät, ripsivärin tuhrimat kyyneleet valuivat pitkin hänen puuteroituja poskiaan. –  Miten minä voisin unohtaa itseni? Jos ei ajattele jostakin pahaa, sehän on sama kuin ei ajattelisi häntä lainkaan."

 

Herään nykyään siihen, etten tunne omaa ruumistani, en muista kuka olen, ja ketä tunnen, ketkä minut määrittelevät. Silloin putoan lähelle globaalin skeptisismin singulariteettia. Muistan etäisesti vartaloni, sitten sen kaiken taakan, mitä yksilölle on annettu. Alan kokea verhon takaa tulevat auringonsäteet aurinkona enkä utuisen surullisina hahmoina kertomassa minulle tarinaa siitä miten olin 15 ja rakastunut ensimmäistä kertaa.

 

Joskus ihmiset luulevat, että kaikki pysyy samanlaisena. Välttämättömyys. Metafyysinen harha, tulkaa kabareehen hämmentymään ja unohtamaan intellektuaalinen rehellisyys! Täällä teille tarjotaan huvia."Joskus tulee mieleen että onko se, joka rakastaa yhtä naista niin kauan kunnes se kuolee, nekrofiliaa vai pelkästään hajamielisyyttä." En halua olla nekrofiili, mutta silti tuntui pahalta, kun et maannut enää vieressäni.

"– Se että joku rakastaa kaikkea, niin vettä kuin paskaa, ja himoaa sekä nättejä tyttöjä että poikia, se ei ole pakanuutta vaan ihan tavallista, kaikkien uskontojen tuntemaa ritastelua. Pakanuus tarkoittaa nykyään sitä, ettei usko mihinkään eikä edes epäile mitään. -- Oikea pakana sen sijaan oli Pilatus, roomalainen maaherra, joka kysyi mitä on totuus. Se oli ihmiskunnan historian paras kysymys. Riivatulle Messiaalle esitetty kreikkalainen, rationaalinen kysymys."

Nauran kovaan ääneen, juon ja nukun, silloin en epäile mitään, en pelkää mitään, en muista mitään, silloin metafysiikka on kietonut minut ilman dogmia ja ilman skeptikkoa. Se tarjoaa minulle absurdin näytelmän omissa tiukoissa rajoissaan. Siihen draaman kaareen liittyy yksinkertaisia kokemuksellisia asioita, pääosin cogito, joka litistyy naiiviksi realismiksi, seksuaalisuudeksi, päänsäryksi ja näläksi.

 

"- - irtipurtu klitoris, taiteen loppu, ei se mitään, se on pelkkä metafyysinen idylli. Oikeasti asiat ovat paljon huonommin."