(Ranya El Ramly: Auringon asema)

 

”Minun isäni oli työmatkalla, kun hän tapasi minun äitini, kun hän tapasi minun äitini ja päätti heittää kaiken vanhan pois. Kun hän tapasi minun äitini ja kadotti sanat ja säveletkin. Kun hän tapasi minun äitini.”

 

Ranya El Ramlyn Auringon asema on kirja rakastavaisista. Kertoja on heidän lapsensa, joka etsii paikkaansa äidin ja isän kulttuurien välissä, Egyptin ja Suomen.

Rakkaus alkaa ensisilmäyksestä. Se nousee kahden ihmisen tapaamisesta junassa, ja se hetki on saanut kirjassa kohtuuttoman suuren osan. Ehkä minä muistan vanhana miehistäni juuri sen ensimmäinen hetken, kun alkukantainen kiihko valtasi minut. Joskus ei tarvita sanoja, sanoi hän, joka viimeksi avasi oveni. Kun kaksi ihmistä kietoutuvat toisiinsa, sanat eivät ole mitään verrattuna toimintaan. Käsitteet, toiminta, kaikessa käännöksessä aina katoaa jotakin. Auringon asemassa hetkiin yritetään päästä käsiksi pienten ja suurten asioiden rinnakkaisella kuvaamisella ja toistolla.

 

”Minun äitini ja minun isäni, he lakkasivat rakastamasta toisiaan.” Minä kerroin hänelle, sille viimeiselle miehelle, että olin juuri lakannut rakastamasta toista miestä. Hän ymmärsi sen. Hän olisi ymmärtänyt myös sen, jos olisin kertonut, että isäni lähti Lähi-itään, ei Egyptiin mutta siihen viereen, kun oli 3-vuotias ja Freudin mukaan oidipaalinen vaiheeni oli kesken. Mutta en sanonut sitä, sillä se olisi ollut liikaa, kuten minä ehkä jo silloin olin liian rajan ylittänyt. Isäni lähti Saudi-Arabiaan vaikka hän oli suomalainen. Ehkä hänestä tuntui samalta, kuin kertojan äidistä Anusta hänen ollessaan Egyptissä, aurinko paistoi liian kuumasti eikä mikään ollutkaan kuin Suomessa vaikka Niili oli sininen ja taivaan pilvet valkoista lunta.

 

Isäni ja äitini rakastivat toisiaan Lähi-Idässä työmatkalla. He tulivat takaisin Suomeen ja minä saavuin maailmaan. Äitini ei halunnut lähteä enää töihin pitkän matkan päähän, hän ajatteli, että Suomessa on paremmin, kuten Anu: ”Ja minun äitini, kaukana kotoa, ei ketään neuvomassa, ei ketään ohjaamassa, ei ketään muuta, ja aita talon ympärillä, vieraita tähtiä taivaalla, pitkiä kirjeitä, vanhoja uutisia, periaatteita ja uskoa, vieraita makuja ja vieraita ihmisiä ja minun äitini kauhuissaan, lapseni sairastuu – lääkäri puhuu outoa kieltä, ei saa sanoista selvää – vierasta sairautta, likaisia käsiä --.”

 

Auringon asemassa metaforana kaikkeen kertojan isän ja äidin kulttuurin eroihin on kuvaus siitä, miten erilailla isä ja äiti kuorivat appelsiinin.

 

”Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia,  minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin korun, niin teki minun isäni.”

 

Minun isäni ja minun äitini, he olivat molemmat suomalaisia ja tunsivat koivut ja saunan, silti he elivät erilaisissa maailmoissa. En tiedä, kuorivatko he appelsiinin erilailla, mutta sen tiedän, että äitini painotti helppoutta ja käytäntöä, ja minun isäni oli kiivas ja, kuten Auringon aseman kertojan isä Ismael, ”tulieläin”. Minua pidettiin paholaislapsena, isäni kuvana, veljeni, hän oli äitini kuva, seurallinen ja kiltti. Minä sen sijaan piirsin, huusin ja tein appelsiineista spiraaleja ja niistä koruja.

 

”Silloin minä asettelin pienet puiset eläimet pianon päälle, ja minä tiesin että isä toi ne Afrikasta – ja silloin minä ajattelin: rakastan isää enemmän kuin äitiä, minä olen isäni tytär, ja silloin minulle tuli huono omatunto --.”

 

Kun minun isäni lähti pois, minä jäin yksin kahden ihmisen luo, ja ne ihmiset olivat eri kulttuurista kuin minä.

 

Isäni kävi meidän luonamme joskus, mutta se sai äitini itkemään. En tiedä milloin, ehkä muutaman vuoden jälkeen, äiti lähetti isälle faksilla papereita allekirjoitettavaksi. Minun äitini ja minun isäni, he lakkasivat rakastamasta toisiaan. Niin mekin joskus lakkaamme, tekisi mieleni sanoa hänelle joka viimeksi avasi oveni, ja kuitenkin muistan vanhana vain sen alun kiihkon, joten mitäpä jos emme alkaisi ollenkaan. On aivan sama, mitä alun jälkeen teemme.

 

Pilvisellä taivaalla ei näy tähtiä. Yö vaihtuu aamuun, ja vaikkei tule valoisaa, hämyinen harmaus sivuuttaa pimeyden, ja on laitettava verhot eteen jos päässä jyskyttää edellisen illan iloinen musiikki ja kaikki ne erilaiset baarien penkkien verhoilut. Tunnen hänet pehmeänä ja lämpimänä allani. Olin juuri lakannut rakastamasta toista miestä, silti tiesin, tämä on oikein.

 

Tytär kasvaa Auringon asemassa kahden uskonnon välissä,  väljän tapakristillisyyden ja kiihkeän islamin, järjen ja Jumalan välissä.

”Kerran minä luovuin Jumalasta järjen nimissä.”  ”Jumala elää siellä, missä luovutan ja totean, että minä en hallitse maailmaa, vaan että maailma hallitsee minua.”

 

Sinä hetkenä, kun tapasin viimeisimmän mieheni, tiesin, että Jumala oli voittanut, ja järki oli hautautunut kauas. Olin tehnyt sen hypyn kohti kaaosta, Jumalaa, kohti hallitsemattomuutta, kontrollin menettämistä. Kontrollin menettäminen on kaikkein kaunein tunne, sillä silloin on kiinni hetkessä, totesin. Olin kiinni hetkessä, kun lopetin rakastamasta häntä jota en rakastanut muun kuin kurin ja rutiinin takia, ja olin kiinni hetkessä, kun uskalsin antaa avaimet seuraavalle, jota en tiedä rakastaisinko koskaan mutta jos rakastaisin rakastaisin hänen ruumistaan, olemustaan.

”Ja on aikoja jolloin Jumala ja järki elävät rinnakkain mutta eri paikoissa, kuin aikuiset sisarukset, jotka eivät mahdu samaan paikkaan asumaan, mutta tulevat silti hyvin toimeen keskenään.”

Hän, joka viimeksi avasi minun oveni, sulki sen tiivisti perässään, kun päätti lähteä. Minä poltin viisitoista tupakkaa keittiön ikkunasta ja vapisin, sillä olihan yön aikana satanut puhdasta, valkeaa lunta, juuri sen yön. Jään odottamaan, jos isäni muisto pyyhkiytyisi silmistäni pois, jos voisin asettaa järjen ja tunteen, ei, Jumalan, tasapainoon ja sanoa, että haluan sinua tänään aidosti mutten tiedä haluanko huomenna, sellaistahan se on.

 

”Joskus me valvomme aamuun asti, miksi me nukkuisimme?”