(Milan Kundera: Pila)

"Minua halutti kauheasti mennä vielä hiukkasen lähemmäksi kuilua, halusin kumartua kaiteen yli ja katsella sitä, ikään kuin avautuvua näkymä voisi tuoda minulle lohdutusta ja sovituksen..."

Olen osa tässä koneistossa. Koneiston pintaa en pääse pakoon, vaikka ymmärtäisin sen sisäisen toiminnan, olen liimattuna. Ymmärrys ja tieto tarjoavat vain kyvyn kaivata jotakin muuta. En jaksa mennä töihin, siellä pitää olla seitsemältä. Tulevaisuudessa niistä rahoista ei ole iloa, kun olen väsynyt.

Jos kuolisin nyt, no, ei kai siinä mitään. Mutta jos katsoisin itseäni, vaikkei itseään voi nähdä, olisinko tyyvyäinen, no en. Tuhlaan aikaa. Moniin asioihin. Työntekoon, josta en pidä, joka ei kehitä minussa mitään, paitsi nöyryyttä ja tylsyyttä. Baarissa istumiseen. Ystäviin, jotka eivät ole ystäviä, jotka vain haluavat löytää yhteisiä kärsimyksiä, jotta he tuntisivat olonsa edes vähän paremmaksi. Halu mässäillä toisen typeryydellä ja epäonnistumisilla ja nämä typerät vaillinaiset lauseet, jotka pulppuavat kun ajatus ei enää juokse kuin silloin lapsena, kun jaksoi kirjoittaa ja pilkuttaa oikein.

Harha siitä, että olemalla joutilaana, tyytymällä loisen osaan tai paskaduunin tekoon, on jotenkin pahan järjestelmän ulkopuolella. Emme ole ainakaan porvarillisia, siitä on turha syyttää. Nauramme ihmisille, joille tärkeämpää on rahan tekeminen, siivoaminen ja perheen julkisivusta huolehtiminen kuin yleisen maailmantuskan ja eksistentialistisen vastuun poteminen. Meille ei mikään ole tärkeää, paitsi se, että mistä saamme olutta kello neljän jälkeen aamuyöllä.

"...ja tunsin sinä hetkenä huumaavan tunteen että nyt olin oikeastaan aivan vapaa ja ettei millään ollut enää mitään väliä, koska kaikki olivat hylänneet minut ja minun maailmani oli romahtanut ja olin sen tähden aivan vapaa ja voin tehdä mitä minua halutti - - maailmani oli särkynyt enkä enää koskaan liimaisi sitä kokoon, minulla ei enää ollut mitään minkä takia olisin uskollinen..."

Yliopistossa pyöritän argumentteja, joista kukaan ei välitä. Voin saada siitä joskus ammatin, jos haluan, sellaisen, kun koulussa opetettiin, että kun maanviljelys alkoi, jäi paljon ihmisiä joiden ei tarvinnut tehdä mitään, joten kehitettiin uskonto, taide-esitykset ja markkinatalous. Totta kai, kirjailijaksikin voi ruveta, jos vain sattuu olemaan lahjoja. Keskinkertainen tieteen- tai taiteentekijä, B-luokan kansalainen, joka ei osaa tehdä muuta kuin mielipidekyselyjä elämän tarkoituksesta keltaiselle lehdistölle.

Kirjoitan hieman jostakin kielifilosofian argumentista, luen siitä vähän lisää ja kirjoitan uudestaan. Kohta minulla on tyhjää tekstiä noin 15 sivua (onko tyhjä teksti ikävämpää kuin valkoinen paperi?). Istun kiinalaisessa huoneessa tutkimassa merkkejä, lähetän algoritmin mukaan takaisin tulosteen, mitään en kuitenkaan ymmärrä. Olen ikkunaton, omissa ajatuksissaan pyörivä ihminen, joka ei ymmärrä ulkopuolisista syötteistä mitään, mutta toimintakyky säilyy kun opettelee kaavan mitä mihinkäkin palautetaan. "Kiitos - Ole hyvä." "Hei. - Hyvästi." "Tänäänkin ajattelin itseni ampua. - Älä laske leikkiä."

Mikä sitten on elämän tarkoitus? Luovuus ei näköjään onnistu, mutta kenties tämä lisääntymisvietti. Oli minulla kerran mies sängyssä. Hän kysyi, olinko rakastunut hänen veljeensä. Kyllä olin yhä. Yksi ja sama, jossain muussa tilanteessa olisi ollut toisin. Oliko tämä sitten normien vastaista ja epäporvarillista? Ei. Yksinäinen ihminen tarvitsee toisen, ja lopulta ilkikurinen sattuma ja oma hakeutuminen tietynlaiseen tarinaan ohjaavat tilanteisiin, jotka oman valinnan mukaan voivat olla antiikin melodramaattisesta tragediasta, perhe-elokuvasta tai absurdista dialoginpätkästä.

Ihminen ei voi tehdä oikein, mutta ihminen voi löytää loogisen selityksen historialleen.

"Tuollaiset erehdykset olivat niin tavallisia ja niin yleisiä etteivät ne mitenkään olleet poikkeus tai "virhe" järjestelmässä, vaan päinvastoin ne muodostivat järjestelmän. Kuka siis erehtyi? Itse historiako? Jumalallinen, järkevä historiako? Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla sen erehdystä? Siltä asia näytti vain minun inhimillisellä järjelläni katsottuna, mutta jos historialla todella on jonkinlainen oma järki, miksi sen pitäisi olla oikeudenmukaisuutta tavoitteleva järki, ihmiselle ymmärrettävä järki, opettavaisen vakava järki? Entä jos historia pilailee? Ja silloin tajusin miten avutonta minun oli yrittää peruuttaa omaa pilaani, kun minä itse ja minun koko elämäni kuuluivat paljon monisäikeisempään ja täysin peruuttamattomaan (minulle näkymättömään) pilaan."

Henkilökohtaisesti olen melodraaman ystävä. Tarinani on täynnä sitä, se kulkee päässäni ja soluttautuu ympäröiviin tapahtumiin. Se antaa voimia, se ahdistaa nurkkaan ja pakottaa reagoimaan pieniinkin asioihin. Toisaalta, se on näytelmää, on pakko olla ottamatta sitä liian vakavasti.